Kesäretki

Tänään teimme nuorison kanssa kesäretken Sääksmäen Visavuoreen, kuvanveistäjä Emil Wikströmin museoituun kotiin ja ateljeehen. Halusin tarjota nuorille kulttuurikokemuksen ja näkökulman menneen ajan suurmiehiin ja -naisiin. Reissu oli hieno ja onnistunut. Sää suosi ja sivistyimme visiitillämme yli odotusten. Oppaamme oli aivan loistava neito, joka tempasi selostuksellaan mukaansa yli 1800-1900-lukujen taitteen kertoillen tuon ajan taiteilijatoverusten elämästä sekä tuolla Sääksmäen maisemissa että Pariisin taiteilijapiireissä. Herra Wikström oli kiinnostava persoona, suuruus, joka hehkui elämän energiaa. Hän oli valtavan työteliäs, mutta sen lisäksi hän omistautui työnsä ja perheensä lisäksi rakkaille harrastuksilleen, musiikille, tähtitieteelle ja puutarhanhoidolle. Hän oli myös hyvin kiinnostunut henkisyydestä ja taisipa ystävänsä Akseli Gallen-Kallelan kanssa Visavuoren Pariisilaisessa salissa jokusen spiritistisen istunnonkin toteuttaa. Loppuun saakka hän oli innostunut, palavasieluinen lahjakkuus. Siinä on esimerkkiä kaikille niille, joilla on tämän tästä tylsää eikä yhtään mikään kiinnosta.

Näkymä tähtitornista asuintalolle

Aikansa katonrakennusosaamista

Tähtitornin parvekkeella

Kipsivalos Näsinkallion graniittiveistoksesta

Oravanpoika Erkki

Eilen mies ja miniä löysivät koiralenkillä pienen reppanaisen oravanpoikasen lähitien reunasta. Se kyhjötti maassa surkeana. Sää oli viimainen ja sateinen ja poikanen tärisi. Ensin se päätettiin jättää rauhaan, kuten luonnonvaraiset poikaset ensisijaisesti kuuluukin jättää, mutta kun tunnin kuluttua emo ei ollut poikastaan hakenut, oli toimittava. Mies laittoi oravapojan kenkälaatikkoon lämpimän pikkufleeceviltin sisään. Poikanen nukahti heti lämpöiseen pesäänsä. Oravaemot ovat parhaillaan vilkkaassa muuttotouhussa. Ne siirtelevät jatkuvasti poikasiaan paikasta toiseen. Siirtotouhu on logistisesti aika hasardia meininkiä. Yhtä poikasta raapotetaan jonkin matkaa ja jätetään odottamaan, sitten haetaan toinen ja niin pois päin. Tästä syystä väliin ei kannata mennä, sillä siirto-operaatio voi olla kesken. Toisaalta näihin aikoihin oravaemot myös vierottavat pikkuisiaan ja ne ovat aikas pihalla muutaman päivän, kunnes keksivät keinot alkaa omavaraisiksi.

Hoplaa ja menoksi

Sain miniältä puhelun töihin, joten aloin saman tien selvitellä toimintasuunnitelmaa. Miniä oli jo löytänyt ohjeet poikasen ruokkimiseksi. Päätin kuitenkin vielä varmistaa ohjeet eläinsuojeluyhdistykseltä, josta löytyikin aivan ihka oikea luonnonvaraisten eläinten hoitaja. Tavoitin hänet puhelimella ja hän alkukartoituksensa jälkeen päätti ottaa poikasen hoitoonsa. Lähdimme siitä paikasta ajamaan Jyväskylän suuntaan, jossa tämä hoitaja asusti. Kun hän sitten otti poikasen kämmeneensä, hän totesi sen olevan apaattinen ja kuivunut. Pikkuinen oli selvästi vielä maitopoikanen, joka tarvitsi ruokintaa muutaman tunnin välein. Hoitaja kertoi hoitavansa näitä poikasia joka kevät useita. Alkuhoidon jälkeen ne siirtyvät pihalla olevaan oravatarhaan ja sieltä sitten aikanaan takaisin luontoon. Hoitaja epäili tämän pikkuisen viettävän häkissä korkeintaan viikon kun se sinne voimistuu. Jätin hoitajalle tämän estelyistä huolimatta parikymppiä maitorahaa poikaa varten. Ristimme poikasen ennen hyvästelyä Erkiksi Erkin päivän kunniaksi. Hyvää matkaa Erkki!
.
Ihana ihminen. Eläköön inhimillisyys ja huolenpito pikkuisimmastakin planeettamme asukista! Respect!

Siimahäntä kertoo, että vauvasta on kyse

Löytöjä

Hämmentävää, miten joskus voi osua paikalle silloin kun joku haluaa päästä eroon jostain mikä itselle on aarre. Kirpparit ovat tässä mielessä aivan loistojuttu. Tavarapaljous johon ihmiskunta on hukkumassa, löytää niistä yhdenlaisen purkukanavansa eikä kaikki päädy kaatopaikalle. Tosin - tässä yhteydessä on mainittava yllättävä seikka näihin jäteasioihin liittyen. Olin taannoin sijoitusillassa, jossa erään suuren jätehuoltofirman toimitusjohtaja esitti meille, yleisölleen, kysymyksen: "Kuinka suuri on kotitalousjätteen prosentuaalinen osuus Suomen jätekuormasta?" Vastaus oli kolme prosenttia! Hämmästyttävää. Se tarkoittaa, että 97% kertyy muualta kuin kodeista. Hän myös kehotti miettimään ostopäätöksiä. Niiden kautta meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Jos todella haluamme vaikuttaa. Siis älkäämme menettäkö täysin yöuniamme, jos käytämme lapsillamme kestovaippoja. Pieniä puroja unohtamatta.

Jos sitten tarkastellaan aihetta muustakin kuin kestävän kehityksen näkökulmasta, kirppareilta, nettikaupoista, roskalavoilta, jäämistöistä ja muuttokuormista voi vastaan tulla todellisia löytöjä. Olinkin siis onnesta soikeana kun löysin etsimäni Nanny Stillin maljakon kirpparilta aivan pilkkahintaan. Tietenkin se oli kotiutettava alle aikayksikön. 

Toinen löytö oli Saara Hopean Nyppylä-malja, josta joskus aikoinaan ajattelemattomasti luovuin. Sekin kotiutui alle parinkympin hintaan.

Kolmas aarre tuli vastaan Lielahden Fidalla. Hyväkuntoinen kunnon loimi soffalle.

 Perinteinen filtti

Koirien suosikkiloikoilualusta

Viimeinen, mutta varsinainen yllättäjä. Alvarin pöytä könttäkaupalla ja hintaa muutama kymppi. Kaupassa tuli koivuviilupinnoitettu pöytä 125 x 90, Alvarin kukkapöytä, sousafoni ja klarinetti. Vihdoin keittiöön löytyi keikkumaton pöytä. Siunatut L-jalat. Kyllä kelpaa lorvailla kyynärpäiden varassa ja parantaa maailmaa. Niitä kun riittää. Nimittäin kyynärpäitä.

Downton huuma

Vuoden vaihteessa minulle pidettiin todellinen Downton Abbey - PR-puhe. Olin aika skeptinen tuolloin, mutta eräänä iltana kun selailin jotain sopivaa katsottavaa Netflixistä, klikkasin auki tuon DA:n ja katsoin siitä ensimmäisen jakson. Kerta & koukku!!! Tarina vei mukanaan ja kun neljä kautta olin Netflixin kautta katsonut, piti viides kausi saada käsiin ensi tilassa. Se löytyi onneksi Prismasta. Yksi ja ainoa kappale ja maksoi pienen omaisuuden. Sarjan maailmanlaajuinen suosio ei ole mikään ihme. Tarina ja henkilöhahmot on kirjoitettu niin nerokkaasti, että sarjaa ei vain pysty jättämään kesken kun sen on kerran aloittanut.

Roolihahmot

Hersyvä leskikreivitär

Vuosisadan rakkaustarina - Mary & Matthew

Ja toinen - Anna & Mr. Bates

Ja ansiokas näyttelijäkaarti

Downton Abbey -huuma on johtanut matkasuunnitelmiin. Downtonin maisemiin on päästävä. Varsinainen "Downton" on eri puolilta löytyviä kuvauspaikkoja, mutta varsinainen pytinki eli reaalimaailmassa Highclere Castle sijaitsee Berkshiressä ja siitä on tullut sarjan myötä kuuluisa "pyhiinvaelluspaikka" fanittajille. Matkasuunnitelmat ovat jo pitkällä, mutta varsinainen ajankohta on vielä varmistumatta. Olin sähköpostiyhteydessä Highclereen ja selvittelin matkaohjelmaa tarkemmin.
Miniän kanssa on tarkoitus hypätä koneeseen ja matkata DA-tunnelmiin. Videosta saa hieman esimakua, mistä on kyse!

Kuntoilua

Kevään eteneminen inspiroi taas tsemppaamaan kuntoilun alueella. Se on toki asia, joka on muistettava elämäntilanteesta riippumatta. Sitä ei voi valita. Ihminen on liikkuja ja vaikka keskiluokkainen nykypäivän ihminen elää monin verroin paremmin kuin entisajan kuninkaalliset, saaden monet elintärkeät asiat kättä ojentamalla, vaatii kroppa sitä samaa mitä se on tottunut tekemään jo kivikaudella. Ruuan hankinta on muuttunut radikaalisti, markettien kärryshoppailut ovat kaukana niistä ajoista jolloin syötiin vain se mikä juosten kiinni saatiin. Motivaatio liikkeelle lähtöön oli kova kun vatsa oli ollut tyhjä monta päivää tai peto oli kannoilla. Ei tarvinnut arpoa huvittaako pistää juoksuksi vai jäädä istuksimaan! Liikunta on vain niin parasta lääkettä aivan kaikkeen. Monenlaisia kuntoilumuotoja olen kokeillut ja tässä suosikkilajini kautta aikojen: Siinä järjestyksessä kuin niihin olen tutustunut.

1. Pihaleikit - aivan ehdoton suosikki. Hyppynaru ja twist-naru kulkevat vieläkin mukana treenisalille!

2. Ratsastus - iki-ihana harrastus, joka löytyi ala-asteella ja jatkui vielä opiskeluvuosinakin. Varusteet  löytyvät edelleen kaapista ja niitä olen päivittänyt viimeksi syksyllä mm. Agri-marketin alesta.

3. Jazz-tanssi, joka alkoi yläasteen lopulla Elwa Molinin tanssikoulussa, jatkui lukiossa ja vielä opiskeluvuosina ratsastuksen ohessa sekin.

4. Lenkkeily alkoi lukiossa ja on säilyttänyt paikkansa muun liikunnan ohessa kera koirain.

5. Squash tuli kuvioihin lukiossa sekin ja jatkui useamman vuoden. Hieno peli!

6. Ehkä kiinnostavin ja haastavin laji ikinä. Aikido tuli mukaan vuonna 2002.

7. Judo - koomisin ja fyysisin kaikista. Uskomaton löytöretki omaan kroppaan ja sen rajoihin.

8. Nintendo-uskollisesti Wii Fit -treeni. Ennenkaikkea hauskaa ja leikillistä!

9. TapouT XT - armoton hapotus tulee vauhdista ja treenimääristä, kaikkea ei silti tarvii tehdä.

Kevät

Ajoin juuri miniän keskustaan vaatekuvauksiin ja kaupunki oli aivan epätodellisen autio ja hiljainen. Paluumatkalla aurinko häikäisi ja piti laittaa oikein aurinkolasit silmien suojaksi. Kyllä se kesä sieltä tulee sittenkin. Postilootalla sen tuoksun saattoi jo haistaa. Joku viisas on sanonut, että elämä on se mitä sinulle tapahtuu sillä välin kun suunnittelet jotain ihan muuta. Sitä on ollut myös tämä kevät. Monet talvella laaditut suunnitelmat on jääneet toteuttamatta ja tilalle on tullut ihan uusia. Silti - uskon, että talven yli jaksaa paremmin suunnitelmien kanssa kuin ilman niitä. Ne ovat kuin tutut ja turvalliset pitkospuut yli talven pimeän hetteikön. On jotain mihin suunnistaa, on etappeja, väliaika-asemia, horisontteja ja jotain niidenkin takana. Suuntia. Ja sitten on se elämän virta, jossa pitkospuut katoavat näkyvistä ja jäljelle jää vain tieto siitä, että jossain siellä ne ovat. Vaikka niiden sijainti ja merkitys hetkellisesti unohtuvatkin.

Tämän on kertakaikkisen osuvasti sanoittanut Samuli Putro biisissään "Olet puolisoni nyt". Se on jollain oudolla tavalla pysäyttävä. Karu ja samalla täynnä jotain ihmeellisen pakahduttavaa elämisen riemua.

Ja tässä vielä linkki Berkeleyn yliopiston tekemään tutkimukseen, jossa hämmästyksen ja ihmetyksen (tarkempi termi lienee kuitenkin haltioituminen) tunne näyttävät olevan tehokkaita tulehdustilaa edistävän interleukiini-6:n vähentäjiä koehenkilöiden syljessä. Taisi oma taso tipahtaa tuota Putroa kuunnellessa kun tuli tippa linssiin!

http://newscenter.berkeley.edu/2015/02/02/anti-inflammatory/

Haltioidu hetkeksi

Haikea sunnuntai

Tänään on haikea päivä, niinkuin päivät joskus ovat . Ja haikeaan päivään sopii haikean kaunis musiikki, jossa sydän voi levätä. Mikäs sen kauniimpaa ja levollisempaa kuin Bocelli.

Asuntovaunuplänäystä

Miten tässä elämässä riittää aika kaikelle sille, mitä haluaa ehtiä tekemään? 24 tuntia vuorokaudessa on kyllä lyhyt aika kun sen jakaa ihmissuhteille, työlle, arkiaskareille, harrastuksille, vastuille ja velvotteille, koiranhoidolle, lekottelulle ja nukkumiselle. Ja kesäisin sitten kasvihuone toimii työleirinä kun palkkatyöstä on vapaata. Eli jostain pitää niin ollen nipistellä aikaa ja tilaa haaveille, tavoitteille ja muille "ei-just-nyt-toteutettaville" asioille. Hiljattain kuulin jonkun toteavan, että "sitten kun" tarkoittaa oikeasti "ei koskaan". Siihen en taivu. Asuntovaunuprojektin eteneminen etanan vauhdilla ei tarkoita "ei koskaan" - ainakin toivon niin. Se tarkoittaa "jonain päivänä". Ja suunnittelu eli matka on aivan yhtä ihana prosessi kuin valmis vaunu eli päämäärä. Ellei jopa ihanampi. Muumien Nuuskamuikkunenhan tämän jo aikoinaan totesi nähdessään alakuloisen Hemulin, tämän löydettyä vihoviimeisenkin keräilypostimerkkinsä. "Hemuli ei ole enää keräilijä, hänestä on tullut pelkkä omistaja!" Eikä omistaminen ikinä ole SE juttu tämmöisissä puuhissa. Tällä kertaa en kirjannut mietteitäni Asuntovaunuproggiksen puolelle, sillä sinne pyrin kirjoittamaan vain konkreettisista renoveerausvaiheista. Suunnittelun eli kirjojen ja kaavakuvien, värikarttojen ja materiaalien tutkimisen lisäksi olen edistänyt projektiani olemalla yhteydessä munavaunujen kehtoon, Örebron SMV-tehtaalle, josta nyt sitten tilailen pikkuhiljaa kunnostustarvikkeita. Tällä hetkellä on menossa tiivisteiden hankinta. Palvelu siellä päässä on ystävällistä ja vähän suomihenkistäkin, sillä tehtaalle on mahdollista asioida suomeksi - tack och lov! Hitaasti hyvä tulee, varsinkin kun nyt niin riisutusta mallista tuunataan, että huh huh!

Suunnilleen tätä tarkoitan

Ja tämmöistä kohti mennään

Talvikurpitsan tarina

Talvikurpitsani pääsi vihdoin hyötykäyttöön eli ruokapöytään. Kurpitsan tarina alkoi kesäkuussa kun ostin pienen kurkuntaimen kasvitarhalta... tai niin luulin. Kun sitten aikanaan tuo kurkku alkoi tehdä kukkaa, tajusin kasvattavani kurpitsaa. Enkä mitä tahansa kurpitsaa, vaan isoa ja pulleaa talvikurpitsaa. Se paikka viljelyslaatikossa, joka oli passeli kurkulle, joutuikin nyt venymään kurpitsan tarpeisiin ja siinäpä sitten riitti puuhaa ja paimennusta koko kesäksi, että kurkkukin sai tuossa olemassaolon taistelussa omansa. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin. Kurkun sato jäi odotettua pienemmäksi, mutta kurpitsa jaksoi kasvaa lehvästön piilossa aika vonkaleeksi. Kun syksyn säät alkoivat viiletä ja aloin valmistella kasvihuonetta talvikuntoon, katkaisin kurpitsani napanuoran ja laitoin sen kasvihuoneen puntariin. Kokoa sillä oli komeat 2,1 kg. Lokakuun 10. päivä vein sen kellariin odottamaan valmistumistaan ja viikonloppuna hain sen keittiöön tutkittavaksi ja valmistettavaksi. Kurpitsa oli täydellinen. Se siis matkasi kanssani kesäkuusta tammikuulle ja kun siitä sitten keitettiin mitä herkullisin keitto, tajusin mikä pointti on kasvattaa jotain itse pienestä siemenestä saakka. Järjetön vaivahan siitä on eikä rahallisesti mitään hyötyä tällaisella sadolla, mutta kasvun ihme korvaa sellaiset puutteet. Ja kun parin viikon päästä laitan tomaatin ja chilin siemenet multaan, alkaa kasvihuoneen kausi taas alusta. Joskohan tänä vuonna saisin asennettua muutama vuosi sitten ostamani tuuletusluukun automaattiavaajan paikoilleen!

Kurpitsa tuli

Ja soppa meni

Onnellisuustesti

Tein Helsingin Sanomien onnellisuustestin. Siinä tarkasteltiin onnellisia ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Eipä testissä nyt mitään ihan uutta ja yllättävää tullut esille, mutta jotkut kysymykset saivat silti pohtimaan omaa suhtautumista asioihin tarkemmin. Ensimmäiset kysymykset olivat helppoja. Ne liittyivät perheen ja ystävien kanssa vietetyn ajan määrään, kiitollisuuden kokemiseen ja muiden auttamiseen. Sitten tulikin jo haastavampi kysymys: "Uskon, että tulevaisuudessa elämässäni tapahtuu enemmän hyviä kuin ikäviä asioita." Wou! Nyt piti jo oikein miettiä. Maailmanmeno on tänä päivänä mitä on, ikääntyminen tuo väistämättä tullessaan kropan ja mielen heikentymistä ja haavoittuvaisuutta. Elämä alkaa olla sellaisessa vaiheessa, että luopumista alkaa olla yhä enemmän. Siis menetyksiä, eroja, hyvästijättöjä. Mitä se sitten tarkoittaa kysymyksenasettelun kannalta? Ihan suoralta kädeltä en sanoisi, että enemmän tulee tapahtumaan hyviä asioita. Mutta toisaalta, mitkä sitten lasketaan "hyviksi asioiksi"? Onko sitten kuitenkin niin, että vastaukset noihin alun kysymyksiin sisältävätkin eräänlaisen ratkaisun asiaan. Perheen ja ystävien läheisyys ja läsnäolo, kiitollisuus siitä mitä on, mutta myös siitä mitä on ollut, toisten auttaminen. Jos on ne, tulevaisuudessa on varmasti luvassa vähintään yhtä paljon hyvää kuin ikävää. Hyvä ja ikävä rinnakkain ja käsi kädessä. Näin haluan ajatella.

Sitten tuleekin liikuntaan liittyvä kysymys. Vastaus siihen on selkeä, koirat ja istumatyö pitävät huolen sen riittävyydestä. Liikunta ei siis ole asia jonka voin valita. Ja sitten taas vaikea: "En murehdi tulevia vaan elän tässä hetkessä." Tätä opettelen. Ja koulutus on kesken. Tietoisuus tietoisesta läsnäolosta on tosin muuttanut tältä osin koko konseptin. Silti murehdin ajoittain, uskon sen olevan yleisinhimillistä. Ehkä murehdin kuitenkin sopivasti, sillä siitä ei ole tullut jokapäiväinen tapa eikä se tuota ylenmääräistä alakuloa. Sitten kysymys elinikäisistä päämääristä. Löytyy ja monta! Lopuksi testataan uskoa omaan selviytymiseen tulevaisuudessa myös kriisitilanteissa. Kyllä näin haluan uskoa. Etenkin jos oma ei tarkoita samaa kuin yksin selviytyminen. Tuo halu uskoa on ehkä koko jutun ydin. En oikein usko siihen, että onnellisuus olisi jokin geenilottovoitto. Kyllä se on tahtotila, että ei tyydy kärsimykseen. Testi löytyy täältä: http://www.hs.fi/elama/a1305917452125

Musa kourassa

Musiikki on meidän perheen elämää. Niin on ollut jo vuosia. Hiljaisia hetkiä ei oikein mihinkään väliin osu silloin kun useampi perheenjäsen on paikalla. Aina jossain soi. Jos ei poppikoneen biisit tai soittoharjoittelu, niin sitten beatit, sämpläykset tai muut. Ja jos musa sattuisikin taukoamaan, Dallas-koiramme pitää huolen siitä, että ainakin jonkinmoinen räksytys jatkuu taustalla. On mielenkiintoista miten siihen kaikkeen voi tottua. Olen aina ollut hyvä keskittymään metelissä. Muistan opiskeluaikoina istuneeni nojatuolissa tenttiin lukemassa poikien touhutessa omia leikkejään. Se onnistui todella hyvin. Musiikkia kuuntelen silti mieluiten niin, että kuuntelen sitä. Nautin siitä. En tarvitse mitään ääntä ja ärsykkeitä taustalle silloin kun olen yksin. En tarvitse ylenmäärin valoja, telkkarin tai radion äänivirtaa, musiikkia taustalle. Hiljaisuus on ihana vastapaino arkiselle äänimaisemalle. Mutta kun ääntä on, sitä saa olla. Omakotitalossa on ollut mahdollista metelöidä aamusta iltaan ja hyvä niin.
Nuorison vapaa-aika rakentuu hyvin pitkälle musiikkiharrastuksen ympärille. Monenkirjavaa kokoonpanoa on, jossa soitellaan ja jamitellaan. Jotkin projektit ovat kunnianhimoisempia, jotkut letkeää fiilistelyä ilman isompia tavoitteita. Molempi parempi. Kuluneelta vuodelta mieleenpainuvin hetki oli Tuomari Nurmion lämppäyskeikka marraskuulla. Se oli jännittävä ilta. Näin vanhempana se koskettaa kun näkee koko sen kaaren. Että mistä on tähän tultu. Miten kaikki alkoi. Ensimmäinen soitin, tietokoneohjelman mukana harjoittelu (ensin hitaasti ja sitten asteittain nopeammin), rakoille menneet pikkuiset sormenpäät, turhautumiset ja onnistumisen riemu. Mutta ikinä ei luovuttaminen.
Eikä yhtä ainoaa päivää, harjoituskertaa, soittotuntia, jota ennen olisi sanottu, että sinähän kuules menet!

Menossa

Ja tulossa...

Ja mestari itse

Silityksen lumous

Silitys on yksi ehkä rauhoittavimmista puuhista, mitä olla saattaa. Voisin silittää tuntikausia yhtä kyytiä ja niin välillä teenkin. Yleensä silitettävät loppuvat ennen kuin loppuu jaksaminen. Joskus silittäminen hiljaisuudessa on sitä parasta rentoutusta, mutta usein sitä on myös jonkin vanhan tv-sarjan katsominen silityksen ohessa. Hercule Poirot - ja Neiti Marple -leffat ovat aivan erityisen loistavaa silitysajanvietettä! Kun lapset olivat pieniä, he rauhoittuivat kun keskellä vilkkainta riehuntaa aloin silittämään. Silityksessä on jotain maagista. Opin tämän vinkin steinerkoulun opettajilta jo silloin kun pojat olivat vasta esiluokilla. Se todellakin toimi. Nykyisin käy samoin koirille. Ne käyvät kuorsaamaan jalkoihini heti kun aloitan silittämisen. Ehkä se on silitysraudan tuoksu, hiljainen lämmön tuottama naksahtelu, raudan suhina kankaan pinnalla, tömähtely silityslautaan, vastapestyn vaatteen tuoksu sen lämmetessä, silittäjän keskittynyt olemus. Silittämistä ei kertakaikkiaan voi tehdä puolihuolimattomasti, kiireessä, vasta kun on pakko, aikataulujen painaessa niskassa, ärtyisänä. Silitys on sielun lepoa.

Itsearvostusta

Olen usein miettinyt arjen pieniä tekoja ja sitä, miten niissä näkyy tai on näkymättä arvostus itseä kohtaan. Huolenpito itsestä. Vaivannäkö itsen suhteen. Semmoinen, joka jää näkymättä toisille. Oman ajan ottaminen, Kynttilän sytyttäminen vain itselle iltateellä. Aamiaisen kattaminen sillä tavoin kuin sen tekisi hyvälle ystävälle tai kauan kaivatulle vieraalle. Ihanista aamiaisista saa nauttia erityisesti ruotsinlaivoilla laivan lipuessa verkkaan idyllisissä saaristomaisemissa. Hohtavan valkoiset pöytäliinat, ystävälliset neidit kaatamassa kahvia kupin tyhjetessä. Vastapaistettujen sämpylöiden tuoksu. Tänään olen vapaalla töistä ja aamuhämärissä oli hyvä hetki sytyttää pari kynttilää ja kattaa aamiainen vain itselle. Hiljaisessa kodissa, jossa kuuluu vain kahden koiran hiljainen kuorsaus makuuhuoneesta. Puuron keittely hissukseen, pakastimen kaivelu kesällä pakastettujen mansikoiden toivossa, ruisleivän murtaminen, kasvihuoneen tuoksu kurkkua leikatessa. Kesästä tulvahtavat muistot. Ja tsekkiläinen käsin maalattu teekuppi, jossa höyryävää Earl Greyta. Voiko aamu täydellisempi olla?