Tein Helsingin Sanomien onnellisuustestin. Siinä tarkasteltiin onnellisia ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Eipä testissä nyt mitään ihan uutta ja yllättävää tullut esille, mutta jotkut kysymykset saivat silti pohtimaan omaa suhtautumista asioihin tarkemmin. Ensimmäiset kysymykset olivat helppoja. Ne liittyivät perheen ja ystävien kanssa vietetyn ajan määrään, kiitollisuuden kokemiseen ja muiden auttamiseen. Sitten tulikin jo haastavampi kysymys: "Uskon, että tulevaisuudessa elämässäni tapahtuu enemmän hyviä kuin ikäviä asioita." Wou! Nyt piti jo oikein miettiä. Maailmanmeno on tänä päivänä mitä on, ikääntyminen tuo väistämättä tullessaan kropan ja mielen heikentymistä ja haavoittuvaisuutta. Elämä alkaa olla sellaisessa vaiheessa, että luopumista alkaa olla yhä enemmän. Siis menetyksiä, eroja, hyvästijättöjä. Mitä se sitten tarkoittaa kysymyksenasettelun kannalta? Ihan suoralta kädeltä en sanoisi, että enemmän tulee tapahtumaan hyviä asioita. Mutta toisaalta, mitkä sitten lasketaan "hyviksi asioiksi"? Onko sitten kuitenkin niin, että vastaukset noihin alun kysymyksiin sisältävätkin eräänlaisen ratkaisun asiaan. Perheen ja ystävien läheisyys ja läsnäolo, kiitollisuus siitä mitä on, mutta myös siitä mitä on ollut, toisten auttaminen. Jos on ne, tulevaisuudessa on varmasti luvassa vähintään yhtä paljon hyvää kuin ikävää. Hyvä ja ikävä rinnakkain ja käsi kädessä. Näin haluan ajatella.
Sitten tuleekin liikuntaan liittyvä kysymys. Vastaus siihen on selkeä, koirat ja istumatyö pitävät huolen sen riittävyydestä. Liikunta ei siis ole asia jonka voin valita. Ja sitten taas vaikea: "En murehdi tulevia vaan elän tässä hetkessä." Tätä opettelen. Ja koulutus on kesken. Tietoisuus tietoisesta läsnäolosta on tosin muuttanut tältä osin koko konseptin. Silti murehdin ajoittain, uskon sen olevan yleisinhimillistä. Ehkä murehdin kuitenkin sopivasti, sillä siitä ei ole tullut jokapäiväinen tapa eikä se tuota ylenmääräistä alakuloa. Sitten kysymys elinikäisistä päämääristä. Löytyy ja monta! Lopuksi testataan uskoa omaan selviytymiseen tulevaisuudessa myös kriisitilanteissa. Kyllä näin haluan uskoa. Etenkin jos
oma ei tarkoita samaa kuin
yksin selviytyminen. Tuo halu uskoa on ehkä koko jutun ydin. En oikein usko siihen, että onnellisuus olisi jokin geenilottovoitto. Kyllä se on tahtotila, että ei tyydy kärsimykseen. Testi löytyy täältä:
http://www.hs.fi/elama/a1305917452125
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti