Talvikurpitsan tarina

Talvikurpitsani pääsi vihdoin hyötykäyttöön eli ruokapöytään. Kurpitsan tarina alkoi kesäkuussa kun ostin pienen kurkuntaimen kasvitarhalta... tai niin luulin. Kun sitten aikanaan tuo kurkku alkoi tehdä kukkaa, tajusin kasvattavani kurpitsaa. Enkä mitä tahansa kurpitsaa, vaan isoa ja pulleaa talvikurpitsaa. Se paikka viljelyslaatikossa, joka oli passeli kurkulle, joutuikin nyt venymään kurpitsan tarpeisiin ja siinäpä sitten riitti puuhaa ja paimennusta koko kesäksi, että kurkkukin sai tuossa olemassaolon taistelussa omansa. Loppu hyvin kaikki hyvin kuitenkin. Kurkun sato jäi odotettua pienemmäksi, mutta kurpitsa jaksoi kasvaa lehvästön piilossa aika vonkaleeksi. Kun syksyn säät alkoivat viiletä ja aloin valmistella kasvihuonetta talvikuntoon, katkaisin kurpitsani napanuoran ja laitoin sen kasvihuoneen puntariin. Kokoa sillä oli komeat 2,1 kg. Lokakuun 10. päivä vein sen kellariin odottamaan valmistumistaan ja viikonloppuna hain sen keittiöön tutkittavaksi ja valmistettavaksi. Kurpitsa oli täydellinen. Se siis matkasi kanssani kesäkuusta tammikuulle ja kun siitä sitten keitettiin mitä herkullisin keitto, tajusin mikä pointti on kasvattaa jotain itse pienestä siemenestä saakka. Järjetön vaivahan siitä on eikä rahallisesti mitään hyötyä tällaisella sadolla, mutta kasvun ihme korvaa sellaiset puutteet. Ja kun parin viikon päästä laitan tomaatin ja chilin siemenet multaan, alkaa kasvihuoneen kausi taas alusta. Joskohan tänä vuonna saisin asennettua muutama vuosi sitten ostamani tuuletusluukun automaattiavaajan paikoilleen!

Kurpitsa tuli

Ja soppa meni

Onnellisuustesti

Tein Helsingin Sanomien onnellisuustestin. Siinä tarkasteltiin onnellisia ihmisiä yhdistäviä tekijöitä. Eipä testissä nyt mitään ihan uutta ja yllättävää tullut esille, mutta jotkut kysymykset saivat silti pohtimaan omaa suhtautumista asioihin tarkemmin. Ensimmäiset kysymykset olivat helppoja. Ne liittyivät perheen ja ystävien kanssa vietetyn ajan määrään, kiitollisuuden kokemiseen ja muiden auttamiseen. Sitten tulikin jo haastavampi kysymys: "Uskon, että tulevaisuudessa elämässäni tapahtuu enemmän hyviä kuin ikäviä asioita." Wou! Nyt piti jo oikein miettiä. Maailmanmeno on tänä päivänä mitä on, ikääntyminen tuo väistämättä tullessaan kropan ja mielen heikentymistä ja haavoittuvaisuutta. Elämä alkaa olla sellaisessa vaiheessa, että luopumista alkaa olla yhä enemmän. Siis menetyksiä, eroja, hyvästijättöjä. Mitä se sitten tarkoittaa kysymyksenasettelun kannalta? Ihan suoralta kädeltä en sanoisi, että enemmän tulee tapahtumaan hyviä asioita. Mutta toisaalta, mitkä sitten lasketaan "hyviksi asioiksi"? Onko sitten kuitenkin niin, että vastaukset noihin alun kysymyksiin sisältävätkin eräänlaisen ratkaisun asiaan. Perheen ja ystävien läheisyys ja läsnäolo, kiitollisuus siitä mitä on, mutta myös siitä mitä on ollut, toisten auttaminen. Jos on ne, tulevaisuudessa on varmasti luvassa vähintään yhtä paljon hyvää kuin ikävää. Hyvä ja ikävä rinnakkain ja käsi kädessä. Näin haluan ajatella.

Sitten tuleekin liikuntaan liittyvä kysymys. Vastaus siihen on selkeä, koirat ja istumatyö pitävät huolen sen riittävyydestä. Liikunta ei siis ole asia jonka voin valita. Ja sitten taas vaikea: "En murehdi tulevia vaan elän tässä hetkessä." Tätä opettelen. Ja koulutus on kesken. Tietoisuus tietoisesta läsnäolosta on tosin muuttanut tältä osin koko konseptin. Silti murehdin ajoittain, uskon sen olevan yleisinhimillistä. Ehkä murehdin kuitenkin sopivasti, sillä siitä ei ole tullut jokapäiväinen tapa eikä se tuota ylenmääräistä alakuloa. Sitten kysymys elinikäisistä päämääristä. Löytyy ja monta! Lopuksi testataan uskoa omaan selviytymiseen tulevaisuudessa myös kriisitilanteissa. Kyllä näin haluan uskoa. Etenkin jos oma ei tarkoita samaa kuin yksin selviytyminen. Tuo halu uskoa on ehkä koko jutun ydin. En oikein usko siihen, että onnellisuus olisi jokin geenilottovoitto. Kyllä se on tahtotila, että ei tyydy kärsimykseen. Testi löytyy täältä: http://www.hs.fi/elama/a1305917452125

Musa kourassa

Musiikki on meidän perheen elämää. Niin on ollut jo vuosia. Hiljaisia hetkiä ei oikein mihinkään väliin osu silloin kun useampi perheenjäsen on paikalla. Aina jossain soi. Jos ei poppikoneen biisit tai soittoharjoittelu, niin sitten beatit, sämpläykset tai muut. Ja jos musa sattuisikin taukoamaan, Dallas-koiramme pitää huolen siitä, että ainakin jonkinmoinen räksytys jatkuu taustalla. On mielenkiintoista miten siihen kaikkeen voi tottua. Olen aina ollut hyvä keskittymään metelissä. Muistan opiskeluaikoina istuneeni nojatuolissa tenttiin lukemassa poikien touhutessa omia leikkejään. Se onnistui todella hyvin. Musiikkia kuuntelen silti mieluiten niin, että kuuntelen sitä. Nautin siitä. En tarvitse mitään ääntä ja ärsykkeitä taustalle silloin kun olen yksin. En tarvitse ylenmäärin valoja, telkkarin tai radion äänivirtaa, musiikkia taustalle. Hiljaisuus on ihana vastapaino arkiselle äänimaisemalle. Mutta kun ääntä on, sitä saa olla. Omakotitalossa on ollut mahdollista metelöidä aamusta iltaan ja hyvä niin.
Nuorison vapaa-aika rakentuu hyvin pitkälle musiikkiharrastuksen ympärille. Monenkirjavaa kokoonpanoa on, jossa soitellaan ja jamitellaan. Jotkin projektit ovat kunnianhimoisempia, jotkut letkeää fiilistelyä ilman isompia tavoitteita. Molempi parempi. Kuluneelta vuodelta mieleenpainuvin hetki oli Tuomari Nurmion lämppäyskeikka marraskuulla. Se oli jännittävä ilta. Näin vanhempana se koskettaa kun näkee koko sen kaaren. Että mistä on tähän tultu. Miten kaikki alkoi. Ensimmäinen soitin, tietokoneohjelman mukana harjoittelu (ensin hitaasti ja sitten asteittain nopeammin), rakoille menneet pikkuiset sormenpäät, turhautumiset ja onnistumisen riemu. Mutta ikinä ei luovuttaminen.
Eikä yhtä ainoaa päivää, harjoituskertaa, soittotuntia, jota ennen olisi sanottu, että sinähän kuules menet!

Menossa

Ja tulossa...

Ja mestari itse

Silityksen lumous

Silitys on yksi ehkä rauhoittavimmista puuhista, mitä olla saattaa. Voisin silittää tuntikausia yhtä kyytiä ja niin välillä teenkin. Yleensä silitettävät loppuvat ennen kuin loppuu jaksaminen. Joskus silittäminen hiljaisuudessa on sitä parasta rentoutusta, mutta usein sitä on myös jonkin vanhan tv-sarjan katsominen silityksen ohessa. Hercule Poirot - ja Neiti Marple -leffat ovat aivan erityisen loistavaa silitysajanvietettä! Kun lapset olivat pieniä, he rauhoittuivat kun keskellä vilkkainta riehuntaa aloin silittämään. Silityksessä on jotain maagista. Opin tämän vinkin steinerkoulun opettajilta jo silloin kun pojat olivat vasta esiluokilla. Se todellakin toimi. Nykyisin käy samoin koirille. Ne käyvät kuorsaamaan jalkoihini heti kun aloitan silittämisen. Ehkä se on silitysraudan tuoksu, hiljainen lämmön tuottama naksahtelu, raudan suhina kankaan pinnalla, tömähtely silityslautaan, vastapestyn vaatteen tuoksu sen lämmetessä, silittäjän keskittynyt olemus. Silittämistä ei kertakaikkiaan voi tehdä puolihuolimattomasti, kiireessä, vasta kun on pakko, aikataulujen painaessa niskassa, ärtyisänä. Silitys on sielun lepoa.

Itsearvostusta

Olen usein miettinyt arjen pieniä tekoja ja sitä, miten niissä näkyy tai on näkymättä arvostus itseä kohtaan. Huolenpito itsestä. Vaivannäkö itsen suhteen. Semmoinen, joka jää näkymättä toisille. Oman ajan ottaminen, Kynttilän sytyttäminen vain itselle iltateellä. Aamiaisen kattaminen sillä tavoin kuin sen tekisi hyvälle ystävälle tai kauan kaivatulle vieraalle. Ihanista aamiaisista saa nauttia erityisesti ruotsinlaivoilla laivan lipuessa verkkaan idyllisissä saaristomaisemissa. Hohtavan valkoiset pöytäliinat, ystävälliset neidit kaatamassa kahvia kupin tyhjetessä. Vastapaistettujen sämpylöiden tuoksu. Tänään olen vapaalla töistä ja aamuhämärissä oli hyvä hetki sytyttää pari kynttilää ja kattaa aamiainen vain itselle. Hiljaisessa kodissa, jossa kuuluu vain kahden koiran hiljainen kuorsaus makuuhuoneesta. Puuron keittely hissukseen, pakastimen kaivelu kesällä pakastettujen mansikoiden toivossa, ruisleivän murtaminen, kasvihuoneen tuoksu kurkkua leikatessa. Kesästä tulvahtavat muistot. Ja tsekkiläinen käsin maalattu teekuppi, jossa höyryävää Earl Greyta. Voiko aamu täydellisempi olla?