Musa kourassa

Musiikki on meidän perheen elämää. Niin on ollut jo vuosia. Hiljaisia hetkiä ei oikein mihinkään väliin osu silloin kun useampi perheenjäsen on paikalla. Aina jossain soi. Jos ei poppikoneen biisit tai soittoharjoittelu, niin sitten beatit, sämpläykset tai muut. Ja jos musa sattuisikin taukoamaan, Dallas-koiramme pitää huolen siitä, että ainakin jonkinmoinen räksytys jatkuu taustalla. On mielenkiintoista miten siihen kaikkeen voi tottua. Olen aina ollut hyvä keskittymään metelissä. Muistan opiskeluaikoina istuneeni nojatuolissa tenttiin lukemassa poikien touhutessa omia leikkejään. Se onnistui todella hyvin. Musiikkia kuuntelen silti mieluiten niin, että kuuntelen sitä. Nautin siitä. En tarvitse mitään ääntä ja ärsykkeitä taustalle silloin kun olen yksin. En tarvitse ylenmäärin valoja, telkkarin tai radion äänivirtaa, musiikkia taustalle. Hiljaisuus on ihana vastapaino arkiselle äänimaisemalle. Mutta kun ääntä on, sitä saa olla. Omakotitalossa on ollut mahdollista metelöidä aamusta iltaan ja hyvä niin.
Nuorison vapaa-aika rakentuu hyvin pitkälle musiikkiharrastuksen ympärille. Monenkirjavaa kokoonpanoa on, jossa soitellaan ja jamitellaan. Jotkin projektit ovat kunnianhimoisempia, jotkut letkeää fiilistelyä ilman isompia tavoitteita. Molempi parempi. Kuluneelta vuodelta mieleenpainuvin hetki oli Tuomari Nurmion lämppäyskeikka marraskuulla. Se oli jännittävä ilta. Näin vanhempana se koskettaa kun näkee koko sen kaaren. Että mistä on tähän tultu. Miten kaikki alkoi. Ensimmäinen soitin, tietokoneohjelman mukana harjoittelu (ensin hitaasti ja sitten asteittain nopeammin), rakoille menneet pikkuiset sormenpäät, turhautumiset ja onnistumisen riemu. Mutta ikinä ei luovuttaminen.
Eikä yhtä ainoaa päivää, harjoituskertaa, soittotuntia, jota ennen olisi sanottu, että sinähän kuules menet!

Menossa

Ja tulossa...

Ja mestari itse